Aaltotie

Naavametsäläiset-sarjakuvani alkusysäyksen antoivat Nonstop-lehdet (1975-1978) joita aloin kerätä 1993-1994 kun opiskelin Porvoossa, ja Ruutu-lehdet (1973-1975) joita aloin kerätä sen jälkeen, kun kaikki Nonstop-lehdet ja -albumit olivat koossa. Niin paljon loistavia ranskalaisia ja belgialaisia mainstream-sarjakuvan herkkuja. Juuri sitä sarjakuvaa, jota eniten ihailen. Rupesin joskus 1990-luvun loppupuoliskolla haaveilemaan omasta vastaavanlaisesta eläinsarjakuvasta. Jari Rasilta julkaistiin yhdessä Pahkasian tekijöiden Potsi-lehdessä hölmöä vitsisarjaa nimeltä Pölhömetsäläiset. Kaukana Rasin parhaasta jäljestä noin sisällöllisesti, mutta sarjiksen nimi tuntui antavan tarpeeksi hyvän pohjan. Nimi Naavametsäläiset putkahti mieleeni, ja päätin tyytyä siihen. En keksinyt parempaakaan.

Naavametsäläisistä oli tarkoitus tulla ihan harmiton seikkailusarja ilman kummoistakaan syvällistä sisältöä. Kun kypsyttelin ideaa aikani, siihen rupesi hiipimään ekologista sanomaa.

Avaustarinan Sininauhainen riipus alkuperäinen juonisynopsis meni siten, että Kriitus-kettu etsii kadonnutta tyttöystäväänsä ensin kaupungista, ja onnistuu pääsemään sisään kuningattaren palatsiin. Kuningatar hätääntyy huomatessaan tutun ketun, piilottaa hänet muiden katseilta ja käskee hänen ystävällisesti mennä matkoihinsa, ennen kuin käy huonosti. Tässä vaiheessa Kriitus ei tietenkään tiedä, että kuningatar on itse se Visenna-kettu, oikeassa hahmossaan. Kriituksen harhailut vievät hänet viimein vieraaseen metsään. Hän löytää sen keskeltä mökin, jossa asuu velho. Tämä kertoo Kriitukselle, että kävi kuningattaren kanssa samaa koulua ja oli samalla luokallakin. Velho oli rakastunut kuningattareen, mutta tämä ei vastannut hänen tunteisiinsa. Vuosikymmeniä myöhemmin velho päätti taikoa kuningattaren ketuksi ja viedä hänet Naavametsään kuukaudeksi oppimaan, mitä vahinkoa ihmiset olivat eläimille ja luonnolle tehneet. Velhon mökissä asustaa myös naaraskettu, jota Kriitus yrittää liehitellä, mutta naaras torjuu Kriituksen lähentelyt kohteliaasti.

Velho lähettää Kriituksen matkaan kohti Naavametsää, mutta antaa evääksi riipukseen lisätyn sähkölatauksen suojaksi metsästäjiä vastaan. Lopusta Kriituksen on suoriuduttava yksin. Päästyään Naavametsään Kriitus saa kuulla, että ihmiset ovat käyneet kiinnittämässä yhteen puuhun paperin, jossa on kuningattaren tiedote eläinten oikeudenmukaisesta kohtelusta ja kaupunkeihin luotavista viheralueista. Mutta eiväthän eläimet osaa lukea ihmisten kirjoitusta, toteavat muut eläimet sen jälkeen kun Kriitus on käynyt lukemassa tiedotteen ja ymmärtänyt joka sanan. Vasta siinä vaiheessa Kriitus tajuaa, että hän pystyy riipuksen avulla lukemaan ihmisten kirjoitusta, muttei sano mitään.

Aivan, tuo juonisynopsis parani huimasti vuosien kuluessa. Kun helmikuussa 2012 rupesin piirtämään Sininauhaista riipusta, olin vielä kokematon ja kankea eläinsarjakuvan piirtäjänä ja se näkyy jäljessä, mutta juoni oli sataprosenttisen selvillä päässäni. Sininauhainen riipus valmistui kolmessa kuukaudessa.

Melkein 12 vuotta siinä meni, mutta 27. tammikuuta 2024 sain 474. sivun valmiiksi ja nettiin. Viimeisen tarinan, Mustan pilven, viimeisen sivun. Enkä ollut edes rasittunut pitkän luomisrupeaman jälkeen, seuraava jättiprojektini Tsirps kypsyy jo päässäni ja odotan innolla päivää, jolloin pääsen sen kimppuun. Ensin pitää kuitenkin saada muita projekteja alta pois, se kestää kuukausia.

Sininauhaiseen riipukseen liittyvät syvemmät ajatukset olen kertonut jo kotisivuillani, sarjissivujen alla. Ei ole paljon muuta kerrottavaa. Paitsi, että tuntui hyvältä päästä värittämään sivuja ja parantelemaan piirrosjälkeä. Korjaan vain pahimmat kohdat, en piirrä kaikkea uudestaan, vaikka jälki usein kurjan näköistä onkin. Ajattelin kaupungissa tapahtuvista sivuista paljon harmaampia, mutta jänistin. Yksitoikkoinen harmaus näyttäisi liian kamalalta, joten laitan harmaata vain harvoihin valittuihin kohtiin ja jätän loput valkoiseksi. Onhan ihmisten maailma täynnä kaikkea valkoistakin, tosin lähinnä sisätiloissa.

Välillä olen kyllä inhonnut Kriituksen pinkkiä naamaa ja toivonut, että olisin päättänyt tehdä hänen kasvoistaan valkoisia. Punaista sen sijaan rakastan, se ja sininen ovat lempivärini. Pitihän useimmista ketuista tehdä punaisia. Olen kuitenkin vaihtelun vuoksi piirtänyt myös ruskeita kettuja.

Hypokritonin avaussivuilla en ollut vielä määritellyt Luupuri-suden luonnetta. Hän osoittautui mainion pippuriseksi, joten päätin antaa hänelle paljon tilaa tulevissa tarinoissa. Ksyyla-ilveksestä taas päätin lopulta tehdä ihan pehmon.

Akvantiksen hahmo kärsii kyllä epäuskottavuudesta, se on myönnettävä. Ei täysin vapaana, ilman vanhempia, ilman tietoa mistään kasvanut pysty sopeutumaan järjestäytyneen yhteiskunnan kuvioihin niinkään hyvin kuin mihin Akvantis pystyy. Mutta tarina piti tehdä helpoksi kertoa 46 sivulla, joten mutkia oli oiottava.

Sivuilla 9 ja 10 Akvantis vetää puoleensa ison joukon uteliaita valkopeskyydejä, mutta pian hänen seuraansa jää enää kaksi. Lopulta hekin painuvat koteihinsa, ja lopputarinan Akvantis viettää lähinnä yksin. Valkopeskyydit eivät pitkään jaksa olla hänestä kiinnostuneita. Alkuviehätys karisee nopeasti. Tämä oli minusta hyvä ja merkityksellinen oivallus. Minusta tuntuu, että ihmiset ovat vähän samanlaisia.

Yhtä merkityksellisiä oivalluksia olivat mielestäni se, että merenalaisen kaupungin virastot ovat täynnä hukkatilaa, tyhjiä valkoisia seiniä ja avaruutta, sekä se, että käytin toimisto-, virasto- ja pankkikohtauksissa rohkeasti copypastea ja tein virkailijoista täysin ilmeettömiä. Jopa tietokeskuksen virkailijan kohteliaisuus ja sympaattisuus on vain näennäistä, ei hän oikeasti välitä asiakkaidensa asioista ja huolista.

Mutatoitunut metsä on minusta kaikkein näyttävimmin piirretty Naavametsäläistarina. Kun piirrosjälkeni myöhemmin alkoi olla rutinoituneempaa, haikailin tuon näyttävän jäljen perään ja yritin välillä tavoitellakin sitä, muttei lähtenyt. En pystynyt enää syytämään ruutuihin niin paljon viivoja ja yksityiskohtia. Se suretti minua vähän.

Hössöttävä Kapsetti-tikka ja kyyninen Mirstos-mäyrä ovat mainioita sivuhahmoja. Sääli, ettei heille ollut enää paikkaa myöhemmissä tarinoissa. Olisi kyllä ollut kiva antaa heille lisääkin tilaa.

Luupurissa ja Vurieenassa ja heidän suhteessaan huomaan jotain samaa kuin minun isäpuoleni ja äitini suhteessa. Isäpuoleni kanssa ei ollut helppoa elää vuosina 1983-1993, ja äitikin sai välillä oikeasti kärsiä. Suhde kuitenkin kesti, ja isäpuoleni muuttui paljon helpommaksi ja ihanammaksi ihmiseksi sen jälkeen, kun lapset olivat lentäneet pesästä ja pahin stressi oli mennyttä.

Gineitumlaiset ovat kamalan rumia otuksia, mutta sehän oli tarkoituskin. He ovat saastemutantteja. Ei saastumisen vastainen sanoma olisi mennyt perille, jos Exofis, Tsermet ja Medennih olisivat komean näköisiä.

Gineitumlaiset olivat 100 000 vuotta sitten aivan ihmisten näköisiä. Tämän Exofis, Tsermet ja Medennih tajuavat kunnolla vasta törmättyään kaupungilla kirjastossa poliiseihin, jotka ovat aivan saman näköisiä kuin oliot kuningas Khenatonin näyttämässä kuvassa. Mutatoituneessa metsässä kolmikko vielä näyttäytyi ihmisille, mutta Mustassa pilvessä he häpeävät ulkomuotoaan ihmisten silmissä, eivätkä halua enää paljastaa itseään. Oli tietoinen ratkaisu minulta laittaa sekä ihmiset että gineitumlaiset puhumaan puhekieltä, osoittamaan, että jotain yhteistä on.

Mutatoituneessa metsässä koetin tehdä vähän kunnianosoitusta kirjastoille (vaikka paikkoja tuhotaankin). Kirjastot olivat henkireikäni 1990-luvun alussa, kun kotona ahdisti ja halusin hetkeksi pois tekemään jotain hauskaa. Tutkin elokuvatietokirjoja ja keräsin vihkoon tietoja kaikista elokuvista joita oli tehty. Aikuisena ja omillani asuessani lainailin sitten kovalla urakalla vinyyli- ja CD-levyjä vuosien ajan. Kiitos kaikesta kirjastoille!

Yö kätkee suojaansa paisui kuin pullataikina. Siitä tuli koko Naavametsäläissaagan avaintarina. Se paljastaa kaiken mikä oli tuossa vaiheessa kertomatta sarjakuvan maailmasta ja tarjoaa läpileikkauksen historiasta ja Uuvakan elämästä.

Uuvakka olisi kaiken aikaa halunnut olla perheenäiti ja puoliso, eikä mikään yksin elävä metsänhenki. Toin hyvin esille hänen heikoissa kantimissa olevan motivaationsa, joka välillä ailahtelee.

Sivu 27 antaa ennakkovaroituksen tulevasta…

Minulta jäi yksi ainut keksimäni eläimen nimi käyttämättä. Ajattelin piirtää jossain vaiheessa saukon nimeltä Sliippuri, mutta jäi piirtämättä. Sovitaan vaikka, että YKS:n sivulla 48 näkyvän saukon nimi on Sliippuri.

Sivulla 67 Atiina ei kysy “missä asti kokous pidetään?”. Hänet on koulutettu metsänhengen työhön paremmin kuin Uuvakka. Samalla sivulla paljastuu, että Geironin oikea nimi oli Hutsikki, ja seuraava sivu kertoo, että hän häpesi tuota typerää nimeään ja käytti siksikin mieluummin vain Geiron-nimeä itsestään.

Gruuman pelastamisjakso oli raskain piirrettävä koko 474-sivuisessa eepoksessa. Tunsin uupumusta saatuani vihdoin sivun 104 valmiiksi.

YKS:n sivulla 114 vihjaistaan, että Luupurilla on jotain Kriitusta vastaan. Tämä jää yhdeksi ilmaan roikkuvaksi kysymykseksi, johon vastataan vasta jossain myöhemmässä tarinassa.

Kuningatar Amerosia taiottiin ketuksi ja lähetettiin Naavametsään. Sivut 125-138 olivat todella haastavia. Tuntui mahdottomalta samastua eläimiä vihaavaan kuningattareen, joka vastahakoisena ja kauhistuneena joutuu pärjäämään kuukauden ajan “elukoiden” parissa ketun hahmossa ja urosketun ihastuksen kohteena. Oli vaikeaa saada Amerosian käyttäytymiseen oikeita sävyjä, mutta yritin parhaani.

Sivulla 145 Cenokraksen repliikki “sitten kun kyllästyn odotteluun” kertoo, ettei hän itsekään tiedä, kuinka Caryfoksen ja Krikontikin tapauksessa tulisi toimia, vaan päättää antaa ajan näyttää.

Naavametsäläisissä puhutaan kolmella tavalla. Ihmiset ja gineitumlaiset käyttävät puhekieltä, metsänhenget ovat niin jäykän muodollisia, että itsekin välillä tuskailin heidän dialoginsa kanssa. Muut eläimet puhuvat luontevasti.

Siivetöntä elämää saavuttaa minusta tarinankerronnallisen huipun sivuilla 9-17. Mielestäni tavoitin siinä vähän samaa henkeä kuin joissakin Disneyn, Pixarin ja Dreamworksin animaatioissa. Noiden sivujen jälkeen keksimäni tarina ei tarjonnut enää mahdollisuuksia samanlaiseen vapautuneeseen irrotteluun, kun piti kuvata synkempiä tapahtumia. Piirrostyön tasokin ikävä kyllä laski. Sarjakuvakirjoittajana tein kuitenkin tarkkaa, viimeisen päälle harkittua työtä koko ajan.

Kantavana ajatuksenani oli laatia puolustuspuhe omalle elämäntyylilleni, ja vähän ilmentää sitä, mitkä tekijät ovat ajaneet minut tähän ratkaisuun. Traumaattiset lapsuus- ja teinivuodet, vaikeudet itsenäiseksi opettelussa, tunne siitä, ettei kykene elämään kuin mahdollisimman yksinkertaista elämää, suhteet onnettomien, surkeiden naisten kanssa, epäonnistumiset “hyvien” naisten kanssa, yksi miespuolinen tuttava joka veti minut mukaan rikollisiin puuhiin ja aiheutti minulle sakkotuomion joka meinasi vaikeuttaa työnsaantia myöhemmin… ei ihme, että elelen puolierakkona.

Tuntuu siltäkin, että muut ihmiset kuvittelevat tuntevansa minut, mutteivät oikeasti tiedä että olenkin aivan erilainen kuin he, ja että kuoreni alta löytyy hirveästi kaikkea mistä he eivät ole tietoisia. Tätäkin koetin saada mukaan sivuille 31-34.

Iiverin tarina syventää sarjakuvan maailmaa vähän, tuo mm. esille ruohonjuuritason mietteitä kissoista ja koirista ja heidän rauhoittamisestaan ja hoivaamisestaan. Se myös kertoo Naavametsää riivaavasta ylikansoitusongelmasta, johon palataan myöhemmissä tarinoissa. Siivettömän elämän piti alunperin olla sarjakuvan kaanonista lähes täysin irrallinen tarina, lukuunottamatta loppukohtausta. Tarinan lopussa paljastetaan, että Kailamonmetsässä on aloitettu metsästys. Tämä tuntui pieneltä ongelmalta, sillä vasta 7. tarinassa Musta pilvi palataan tähän tapahtumaan, kerrotaan suoraan tämä asia. Välissä on kuudes tarina Hiirenhiljaa, jossa metsästyksestä ei puhuta sanallakaan.

Sivut 39-46 tuntuivat piirtämisvaiheessa lopulta aika pitkäveteiseltä jaksolta, mutta luettaessa sivut eivät tunnu tylsiltä. Näillä sivuilla on myös useita ruutuja, tilanteita ja repliikkejä, jotka klaarasin kirjoittajana loistavasti. Kunteron kommentti “no, eihän lintu paljoa syö”, Iiverin ja toisen linnun sananvaihto ja Iiverin epäluuloa herättävä haparointi sivulla 43, seuraavan sivun oravan kommentti, että “jotain tuttua hänessä kyllä on” (Iiverin ulkomuotohan muuttui vaikeammin tunnistettavaksi, kun hän sai siipiinsä värit).

Hiirenhiljaa on tarinana erittäin hajanainen, sikäli se on heikoin lenkki. Siinä on kuitenkin aineksia, jotka tekevät siitä oleellisen sarjakuvan jatkumossa. Sivulla 26 alkava tapahtumaketju on parasta juttua mitä olen saanut aikaiseksi.

Hiirenhiljaa on minulle kaikkein henkilökohtaisin tarina. Se on niin pullollaan kipeitäkin omakohtaisia juttuja, etten halunnut kirjoittaa mitään kommentteja sarjakuvasivujen alle. Laitoin pelkät päivämäärät. Vähiten kipeästä päästä sivut 28-30, jotka tuntuvat vähän kuvastavan sitä, miten muut ihmiset ovat suhtautuneet minun taiteeseeni. Kuin sitä ei olisikaan. Tarinan sankarin, Skvinkkeri-hiiren, mielisairaus ja väkivaltainen isä ovat sentään perua eräästä ex-tyttöystävästäni eivätkä minun elämästäni.

Sipuleena ahdingossa (Ruutu 1/1973, sivu 11)

Ajattelin alunperin piirtää tämän tarinan Raymond Macherot’n (Sipuleena, Klorofylli, Mestarietsivä Naukio) tyyliä kopioiden, mutta järkiinnyin sitten. Lopullisessa sarjakuvassa Skvinkkeriä (jonka nimi mainitaan vain kakkossivulla) lukuunottamatta kaikki hiiret ovat vahvasti Macherot-vaikutteisia ulkonäöltään. Sen sijaan Skvinkkerin ulkomuoto on enemmänkin Don Bluthin piirrosklassikon The Secret of NIMH sankaritarta, rouva Brisbyä, jäljittelevä. Tällä korostin Skvinkkerin erilaisuutta ja ulkopuolisuutta. Minun on hankalaa kopioida kenenkään toisen tyyliä, oma tyylini puskee väkisinkin läpi. Eikä lopputulos edes näytä luontevalta. Skvinkkerin piirtämistä rakastin, muut hiiret tuli piirrettyä vähän väkisin yrittäen.

Skvinkkerin huiman pitkä häntä oli ensiesiintymisen (Siivetöntä elämää) aikoihin ex tempore putkahtanut idea, joka tuntui kivan persoonalliselta. Ajattelin, että tuota pitkää häntää voisi hyödyntää jollain tavalla. No, Skvinkkeri tekee sitten hännällään kaikkea kivaa pitkin Hiirenhiljaa-tarinaa. Se tarjosi hauskoja yksityiskohtia ruutuihin.

Kakkossivusta olisin halunnut paljon näyttävämmän ja yksityiskohtaisemman, muttei lähtenyt. Siitä jäi pettynyt olo. Vastapainoksi piirsin sitten kolmossivua tuntitolkulla ja panin parastani yksityiskohtien kanssa.

Luin Ruutu- ja Nonstop-lehdistä kaikki Sipuleena- ja Klorofylli-tarinat, varsinkin Sipuleena ahdingossa -tarinan, joka julkaistiin ensimmäisissä Ruuduissa. Näistä otin vaikutteita. Tykkäsin erityisesti tarinan Sipuleena ja mehiläiset sivusta, jossa sorsapariskunta Jarmo ja Henrietta etsii tietä Iloiseen metsikköön ja kysyy tietä pikkulinnulta ja haikaralta (Ruutu 31/1974, sivu 28). Tämän sivun innoittamana piirsin sivulle 23 ne kaunisnokkaiset vesilinnut.

Oli tarkoitus kokeilla piirtäjänä rohkeasti, irrottautua pitkästyttäväksi käyneestä neljän ruuturivin formaatista ja heittää ruutuihin etualalle ja taustalle kaikenlaisia juttuja, kuten sivuilla 6 ja 27 tein. Enemmänkin olisi tehnyt tällaista mieli, mutta tuumin, että noita kokeilevia sivuja riittää kyllä pitkin matkaa muutenkin, ei vedetä överiksi. Irrottelin kuitenkin Skvinkkerin mielikuvituksen kanssa runsaasti ja piirsin kaikkea yllättävää, tuomaan vaihtelua tavanomaisiin metsätaustoihin, joiden piirtäminen oli alkanut kyllästyttää.

Tuli vähän dumpattua tarinaan kaikkea ylijäämää. Uuvakan ja Atiinan kohtaus sivuilla 14 ja 15 olisi pitänyt sisällyttää jo Yö kätkee suojaansa -tarinaan, mutta se ei sopinut minnekään. Samoin kohtauksen, jossa Snuupperi menee tapaamaan Skitteriä ja Skiiriä, olin suunnitellut YKS:ään, mutta sekään ei mahtunut mukaan.

Sivusta 24 piti tulla samanlainen keskustelutuokio Skvinkkerin ja toisen hiiren välillä kuin sivusta 7, tosin sillä kertaa toisena osapuolena olisi ollut uroshiiri eikä naaras. Kohtauksen piti tuoda esille muita puolia Skvinkkerin kommunikaatiovaikeuksissa: sen, että hän kyllä keksii sanottavaa, mutta lähinnä sellaista mikä saattaisi loukata tai olla muuten tahditonta laukoa juuri sillä hetkellä. Minulla on itselläni ollut juuri tuo ongelma. Kun syystalvella 2021 luonnostelin Hiirenhiljaa-tarinan sivut, en keksinyt tällaista keskustelua enkä muistanut yhtään esimerkkiä omasta elämästäni, joten jätin sivun suurelta osin tyhjäksi. Ajattelin, että myöhemmin ajan kanssa kyllä keksin keskustelun, joka tuo esille tuon haluamani asian. Kun oli aika piirtää Hiirenhiljaa-tarinaa, jouduin kuitenkin tunnustamaan itselleni, etten pysty. Ei tuollaista dialogia voi keksiä. Lisäksi minua huoletti se, että Hiirenhiljaa polki tarinana paikoillaan, ja se, että tekisin sivusta 24 sivun 7 toistoa, tuntui huonolta idealta. Piti keksiä sivulle 24 jotain muuta, joten laitoin Ksyyla-ilveksen laukomaan julki minun mielipiteeni omasta työpaikastani koronapandemian jälkeen.

Sivu 8 viittaa smurffitarinaan Sadas strumffi (Nonstop 13/1977), missä keikarismurffin eläväksi muuttunut peilikuva puhuu peilikirjoituksella.

Sivulta 39 löytyy Johannes ja Pirkale -seikkailun Sysivuoren kirot koiraksi taiotun ritarin avausrepliikki (Ruutu 5/1974, sivu 20).

Sivut 39 ja 40 ovat haastavimmat koko tähänastisella sarjakuvapiirtäjän urallani. Siinä naurettavalla, oudolla tavalla sekarotuisiksi muuttuneet koirat ja puhdasrotuisilta näyttävät kissat pääsevät ensimmäistä kertaa kunnolla esille. Paljastuu, kuten joku on epäillytkin, että ne eivät tosiaan ole varsinaisesti hulluja. Kissat ovat vain omaksuneet vanhempiensa käyttäytymismallit ja antavat takaisin koirille, jotka ovat muuttuneet liiallisen rodunjalostuksen seurauksena heikkokuntoisiksi ja sairaiksi. Kissat pääsevät kostamaan koirilta osakseen saamansa vihan ja alistavat ja tylyttävät koiria. Kissat suoltavat suustaan omituista soopaa, joka tuntuu internetin kaikkein vihamielisimmistä keskustelupalstoista ulkoa opetellulta ja vuosien myötä päässä sekoittuneelta, niin että koherenttius on karissut. Korostin nettikeskusteluparodiaa kirjoitusvirheillä, pienillä alkukirjaimilla ja huutomerkkiriveillä sekä sattumanvaraisesti valituilla hymiöillä. Otin mallia Kvaak-foorumin Manga ja anime -osastossa olevasta W.I.T.C.H. -sarjakuvalle omistetusta viestiketjusta, sieltä löytyy paljon typerien teinien kirjoittamia viestejä. Rajoitin hymiöiden käytön kuitenkin sivulle 39. Seuraavalla sivulla piti vähän vakavoitua, koska Uuvakka tekee siinä jotain ratkaisevaa johon piti kiinnittää lukijoiden kaikki huomio.

Oli tarkoitus ottaa tarkemminkin selvää, mitkä koirarodut kärsivät mistäkin rodunjalostuksen aiheuttamasta vaivasta, ja piirtää juuri niitä rotuja juuri noine vaivoineen. Lopulta tuumin, ettei noilla kahdella sivulla ehdi pureutua tuohon asiaan mitenkään syvällisesti. Silti minua hirvitti tarttua noihin kahteen sivuun. Pelkäsin, etteivät kykyni riittäisi niiden toteuttamiseen. Yllätys, homma lähti kulkemaan hienosti, kissoja ja koiria oli kiva piirtää referenssikuvista mallia ottaen (2016 ostamani paksu koirarotuopas oli korvaamaton apu), ja aloin saada itseluottamusta.

Sivulla 40 nähdään koira, joka on bulldoggin ja mäyräkoiran sekoitus. Tämäkin detalji sai inspiraationsa tositapauksesta, joka jääköön kuitenkin hienovaraisuussyistä kertomatta. Kerrottakoon vain, ettei mitään päässyt lopulta tapahtumaan.

Koska sivut 39 ja 40 olisivat niin suuritöisiä, piirsin Hiirenhiljaa-tarinaa julkaisutahtia (kaksi sivua viikossa) nopeammin, jotta minulla olisi kasapäin valmiita sivuja ripoteltaviksi nettiin tasaiseen tahtiin sillä aikaa kun työstäisin noita kahta ja muitakin loppupään haastavia sivuja. Pelko oli turha, sivujen 39 ja 40 piirtämiseen ei mennyt paljonkaan enemmän aikaa kuin normaalisti. Syyskuussa 2023 piirtämisintoni oli kateissa ja tein vain kaikkea muuta kuin sarjakuvaa. Valmiiden sivujen varasto riitti juuri ja juuri tämän vaiheen yli. Kun viimein jaksoin taas lokakuun alussa tarttua piirtämishommiin, ei tietokoneella ollut juuri lainkaan valmiita sivuja jäljellä.

Siivettömän elämän sivulla 38 ja Hiirenhiljaa-tarinan sivuilla 33-37 nähdään sama öinen kaatosade. Siivettömän elämän sivut 39-40 ja Hiirenhiljaa-tarinan sivut 38-41 tapahtuvat täsmälleen samaan aikaan. Skvinkkeri kuulee Iiverin ja Tsiivin välisen keskustelun pensaikkojen takaa, ja lähtee viemään sanaa eteenpäin Uuvakalle, että Naavametsästä on osan eläimistä muutettava pois. Minulla oli ideana, että Iiverin ja Skvinkkerin polut risteäisivät useamminkin kuin kahdesti, mutta se ei sitten lopulta onnistunut käytännössä. Minä jopa ajattelin, että Iiverin ja Skvinkkerin elämä kulkisi osittain samoja latujakin (vrt. Jeesuksen elämä ja Monty Pythonin Brianin elämä), tai ainakin, että heidän kokemuksissaan olisi aina jokin pieni yhteinen detalji, mutta silloin Siivetöntä elämää ja Hiirenhiljaa olisivat olleet ihan samanlaisia tarinoita. On huono idea kopioida itseään niin paljon.

Pientä loogista yskimistä on kyllä siinä, että sinä kesänä, kun Naavametsä oli tuhoutunut, metsän evakkoon joutuneet asukkaat viettivät aikaansa Kailamonmetsässä – samaan aikaan jolloin Iiverikin siellä harjoitteli lentämistä. Kuitenkaan Iiveri ei huomannut mitään, vaikka Kailamonmetsässä parveili vähän aikaa tavallista enemmän eläimiä ja lähellä oli tuhoutunut metsä, jonka laidalla nökötti avaruusalus. Niinkö uppoutunut Iiveri oli omiin lentoharjoituksiinsa, ettei huomannut tapahtumia ympärillään?

Mustan pilven avaava 9-sivuinen dialogijakso tuntui hiukan ongelmalliselta, mutta se tuo sen kaikkein tärkeimmän asian esille, antaa ratkaisun Naavametsäläiset-sarjakuvan kaikkein tärkeimmälle arvoitukselle. Lisäksi se hoitaa pois kaikki Atiinaa piinanneet huolet. Dialogijaksossa paljastuu, että kissat ja koirat pelkäävät hihnaa. “Ole nyt kiltisti, tai sinut viedään hihnan varassa lihantuotantolaitokseen, jossa sinusta tehdään ruokaa ihmisille!”, varoittavat varmaankin koira- ja kissavanhemmat pienokaisiaan. Hiirenhiljaa-tarinan sivulla 45 kissa saa hetkeksi kaulansa ympärille Skvinkkerin hännän ikään kuin se olisi hihna, joten kissa puree hännän poikki, ja sitten Kviila-kotka sieppaa irti päässeen kissan mukaan ja vie pesäänsä ruoaksi poikasilleen. Tämän ironisen seikan tajusin vasta myöhemmin, kun olin piirtänyt tuon sivun. Se siis syntyi ihan sattumalta!

Naavametsäläisissä, sarjakuvan maailmassa ja tapahtumissa on runsaasti muitakin aineksia, jotka keksin vasta piirtämisvaiheessa, mutta jotka loksahtivat aiemmin keksimieni ainesten kanssa kohdalleen ihan tuurilla, sattuman kauppana. Minulla oli uskomattoman paljon onnea sarjakuvani kanssa!

Dialogijaksossa tuodaan negatiivisessa valossa esille lihantuotantolaitokset. Olin miettinyt pitkään, pitäisikö minun katsoa jokin lihantuotannosta kertova kauhudokumentti pohjiksi – sellainen, joka saa ihmisen kuin ihmisen rupeamaan kasvissyöjäksi. Lopulta totesin, ettei se ole tarpeen. Ei tuohon aiheeseen paneuduta Mustassa pilvessä niin syvälle.

Dialogijakso siis haukkaa itselleen osan Mustan pilven sivumäärästä, mutta se jättää varsinaiselle tarinalle juuri tarpeeksi tilaa. Ei tarvinnut kiirehtiä juonenkuljetuksessa. Tarinassa piti käsitellä paljon asioita, joten juonen oli parempi olla simppeli.

Asioita on muuttunut. Osa Naavametsän asukkaista on muuttanut Kailamonmetsään, jossa nyt harjoitetaan metsästystä. Ksyyla-ilves on yksi näistä muuttaneista.

Kailamonmetsästä on löydetty sekä kettunaaras, joka on halukas Kriituksen kumppaniksi, että kettu-uros, joka on kiinnostunut Naavametsän johtajuudesta. Ensinmainittu kohtaa kuitenkin vaikeuksia. Sionna ei onnistu herättämään mielenkiintoa, ja syy on selvä. Sionna on yksinkertaisesti tylsä. Visenna oli fiksu, hänellä oli särmikäs persoonallisuus, ja hän samalla herätti Kriituksessa suojelunhalun. Visenna oli älykäs keskustelukumppani, mutta häntä piti koko ajan vahtia. Tämä kiehtoi Kriitusta, ja se syvensi hänen rakkauttaan. Sionna taas ei saa Kriituksesta irti mitään. Hän on yksivuotias kettu, joka ei tiedä mitään siitä, mitä Naavametsässä tai muuallakaan on tapahtunut. Hän puolestaan toivoisi Kriituksen olevan ihan tavallinen kettu, joka unohtaisi ilmassa leijumiset, ihmisten kanssa puhumisen ja muut oudot hömpötykset. Kalastuslautat Sionna tuntuu hyväksyvän, ei muuta. Persoonana hän on kuitenkin valju, mitäänsanomaton. Hänellä on sievä ulkonäkönsä, mutta se ei riitä.

Tavatessaan Amerosian Kriitus joutuu sitten pettymään. Kuningattaren jokainen puhekupla tuo esille jotain, mikä saa Kriituksen ymmärtämään, että he eivät kuulu yhteen. Kriitus ei edes ymmärrä kaikkea mitä kuningatar höpisee. Sitten vielä ihmisen ulkonäkö siihen päälle… Kriitus joutuu miettimään asioita, hautaa riipuksensa ja valitsee Sionnan kumppanikseen.

Tunnustan, että myös riipuksessa piilee yksi uskottavuusongelma. Visenna-Amerosia tarvitsi riipukseen taikavoimia, jotka tekevät hänestä kuolemattoman ja haavoittumattoman, ja antavat hänelle kyvyn puhua eläinten kanssa. Mutta että riipus toimii toisinkin päin, antaa myös eläimille kyvyn puhua ihmisten kanssa! Miten? Eihän riipukseen sellaista ominaisuutta tarvittu? Sellainen kuitenkin epäuskottavasti on. Muutenkin se, miten Sininauhaisessa riipuksessa Kriitus onnistui saamaan riipuksesta ja muusta irti tarvittavat tiedot ja johtolangat jotta sai selville Polkamonmetsän sijainnin ja pääsi sinne… onhan se aika uskomatonta.

Uuvakka on saanut takaisin motivaationsa, kun osa ongelmista on vihdoin saatu ratkaistua. Hänellä riittää taas voimia auttaa Jupuniusta johtajana. Naavametsäläisiä piirtäessäni en ole aina itsekään tiennyt, kuinka paljon Uuvakka itse asiassa toimii deus ex machinana. Esimerkiksi sen, tuhoaako hän itse myrkkypilveä huomattuaan, että gineitumlaiset ovat lähteneet taistoon kovin pienillä paukuilla, ja kuinka paljon siinä tapauksessa… Entä oliko Uuvakka se, joka kasvatti Naavametsän takaisin, eikä gineitumlaisten lannoite? Nämä asiat tietää vain Uuvakka itse.

Pyrin kuvaamaan eläinten varsinaista työskentelyä filttereiden ja verkon parissa mahdollisimman vähän, koska aika hölmöähän moinen on. Keskityin hahmojen väliseen draamaan ja keskusteluihin, joissa tuodaan oleellisia asioita esiin.

Sivut 33-34 olivat tärkeitä. Heitän kehiin hienovaraisesti ilmaistua kritiikkiä, ekologista sanomaa mitä olen halunnut sanoa, mutta annan ihmisillekin puolustuspuheenvuoron. Kriitus saa kuitenkin kertoa elämän tarkoituksen, jonka minä keksin oikeastaan jo vuonna 1994 ja kirjoitin päiväkirjaani. Päiväkirjamerkintäni on tuossa sarjakuvasivun alapuolella.

Kuningatar Amerosian näyttäytymistä sarjakuva oli kaivannut pitkään. Hän kuitenkin ilmestyi Naavametsään väärään aikaan. Oli tarkoitus, että Kriitus saataisiin yhteen Sionnan kanssa, eikä kuningatar, jolle Kriituksen sydän yhä sykki, ollut kaivattu vieras. Muilla eläimillä oli sitäpaitsi yhä epäluulonsa ihmisiä kohtaan, ja heidän mielestään on perverssiä, että Kriitus tuolla tavalla avoimesti kuhertelee ihmisen kanssa. Jupuniuskin on vaivaantunut, hän suostuu Amerosian paijattavaksi vain silkasta kohteliaisuudesta.

En halunnut Amerosiasta kaunotarta, koska se olisi ollut liian ihanteellista. Halusin hänestä katseenkestävän mutta persoonallisen näköisen. Hän ei saanut kilpailla Sionnan kanssa ulkonäöllään. Kuoppaleuka ja Barbra Streisandin nenä olivat sopivia ratkaisuja. Valitettavasti Amerosian nenän koko vaihtelee ruudusta toiseen… noh.

Kriituksen ja Jupuniuksen suhteen kehittymistä on ollut näin piirtäjänäkin kiinnostavaa seurata. Jupunius oli epävarmana, heikkona johtajana ensin se kovin autettava. Kriituksen hän tunsi alkuun huonosti, juuri ja juuri tiesi hänet perheettömäksi. Visennan metsässä olon aikana hän tutustui Kriitukseen paremmin. Sitten hän sai Kriituksesta henkivartijan, ja ystävyys syveni. Lopulta Kriituksen omat ongelmat puskivat koko ajan enemmän pintaan, ja hänestä tuli se enemmän apua tarvitseva.

Miten monenlaista johtajuutta Naavametsäläiset-sarjakuvassa nähdäänkään. Miettikää itse. Entä millainen johtaja Luupuri olisi ollut? Samanlainen kuin Ulvio? Vai olisiko eroja ollut?

Mustaa pilveä oli tuskallista piirtää. Olin saanut tarpeekseni kettujen ja metsätaustojen piirtämisestä, ihmisten piirtämisessä tuskailin koko ajan, tarinan pahiksen eli mustan pilven piirtäminen hirvitti etukäteen, ja rutiini piirtämisessä oli muuttunut liian kovaksi. En saanut ruutuihin tarpeeksi yksityiskohtia, ja huomion ja palautteen puute sarjakuvantekijänä verotti intoa lisää. Silti jaksoin puurtaa Mustan pilven parissa, koska rakastin luonnoskäsikirjoitustani. Naavametsäläiset on sarjakuvana ahdettu täyteen aineksia ja yksityiskohtia, mutta se, että viimeinen tarina kulkee niin rennosti, (tunne)älykkäästi, vaivattomasti, ote kaiken aikaa kevyenä ja leppoisana, nivoen kaikki juonilangat yhteen helposti ja näppärästi… se sai intoni säilymään.

Eikä Mustaa pilveä oikeastaan edes tarvinnut puurtaa. Minulle oli kehittynyt niin rautainen rutiini piirtäjänä, että saatoin kahden sivun viikkotahdilla työskennellä leppoisasti, verkkaisesti, runsaasti pausseja pitäen, eikä koskaan missään vaiheessa ollut kiire saada seuraavaa sivua valmiiksi keskiviikkoon / sunnuntaihin mennessä.

Ehkä itse musta pilvi ei ole niin näyttävän näköinen kuin olisin halunnut, mutta on se jossain määrin vaikuttava ilmestys. Voi että, miten minä sivua 28 väänsin, pitkään ja epätoivoisesti. Kuningatar Amerosia oli silti loppujen lopuksi tuskallisempi piirrettävä. Käytin Amerosian kasvoihin ja asuun runsaasti referenssejä: John Prenticen Rip Kirbyyn piirtämiä naishahmoja, yhden 1941-1942 Hesarissa julkaistun Felix-kissa -seikkailun pahaa Velhoa (naispuolinen nimestään huolimatta) sekä yhtä piirrosta Disneyn Lumikista. Kuonopusukuvaan käytin referenssinä myös still-kuvaa 1971 valmistuneesta elokuvasta Summer of ’42 (ohj. Robert Mulligan). Käytännössä piirsin kasvot läpi, kuitenkin muunnellen viivoja jotta sain esille aina haluamani ilmeen joka ruudussa. Hitaimmillaan noista loppupään Amerosia-sivuista valmistui yksi ruutu päivässä. Se koetteli vähän kärsivällisyyttäni.

Mustassa pilvessä on vain yksi sarjakuvaviittaus. Ensimmäinen Deribin piirtämä Attila-seikkailu Koiran ammatti / Koiranvirka on viittailun kohteena. Julkaistu ensimmäisissä Ruutu-lehden numeroissa, Trumf-albumina sekä suomenkielisessä integraalissa. Attilan sidekick, tollo rankkuri Ernest Fondue (Trumf-albumissa Ernesti Purillo, integraalissa Ernest Bourillon) sekä kaksi vieraan vallan agenttia salaisen radiolähettimensä kanssa. Näillä kolmella ja Mustan pilven metsästäjillä on samanväriset vaatteet.

Musta pilvi onnistui tarinana niin monessa asiassa: siinä riitti funktiota niin Kriituksen riipukselle kuin andiomourumillekin, ihmiset saivat kunnon esiintymisen, kuningatar sai vihdoin viimein suunvuoron, jota sarjakuvassa oli kovasti kaivattu. Luupuri pääsi purkautumaan ja avautumaan omista mietteistään, gineitumlaisilla oli tärkeä rooli ja he saivat ruhtinaallisen palkkion vaivoistaan. Kriituksen uusi kumppani sekä Jupuniuksen uusi oikea käpälä ja mahdollinen seuraava Naavametsän johtaja löytyivät samasta kettuperheestä, vaikka heidät pitikin käydä Kailamonmetsästä hakemassa. Siinä samalla saivat Kiirukkeen ja Sionnan vanhemmatkin muuttaa Naavametsään. Sen he tekivät mielellään, pääsivätpähän pois metsästäjien luota. Loppukuva eläinten juhlineen ja tanssivine karhuineen sulkee tyylikkäästi ympyrän.