Aaltotie

1988 kirjoittamani päiväkirjan mukaan rupesin tekemään sarjakuvia 27.8.1986. Olin siis jo kuudennella luokalla silloin. Ensimmäinen sarjakuvani oli strippisarja Moilaset. Sen jälkeen syntyi kaksi ruotsinkielistä strippisarjaa: Bollen ja Runden, ja heidän jälkeensä Lindqvist och Palmgren, jotka saivat seikkailla albumimittaisessa tarinassakin, jossa he ylittivät Atlantin isolla veneellä.

Olen aikeissa palata joskus tulevaisuudessa tekemään Olavi, etsivä -sarjakuvaani, jonka loin 15.2.1987 Kotkassa vieraillessani isoisäni luona. Väkivallaton sarjakuva, jossa pitkäleukainen etsivä neljän ystävänsä kanssa lähinnä jahtasi karanneita rikollisia tai yritti estää heidän kavalia aikeitaan milloin missäkin maailmankolkassa. En piirrä niitä 1987-1988 tekemiäni 12 albumia uudestaan sellaisinaan, koska ne ovat liian surkeita. Poimin niistä kuitenkin kaikki hyvät ideat ja jutut ja luon tarinat uudestaan, paremmiksi ja hulluttelevammiksi. Olavin vuoro tulee kuitenkin vasta sen jälkeen kun kaikki suunnittelemani seitsemän Tsirps-albumia on tehty. Aika näyttää, jääkö Olavin uusintaversioiden piirtäminen eläkevuosien hommaksi.

31. elokuuta 1987 luomani strippisarjakuva Tuomas ja Rauno (myöh. Aaltotien keikarit, lopulta pelkkä Aaltotie) saa sen sijaan jäädä pysyvästi. Sitä en palaa enää piirtämään.

Piirsin vuosina 1987-1989 kaikkiaan 618 Tuomas ja Rauno / Aaltotien keikarit -strippiä. Ensimmäiset 75 ovat iäksi kadonneet, koska ne syntyivät irrallisille aanelosille jotka hävisivät jotenkin kai joskus 1980-90-lukujen vaihteen tienoilla. 1992-1993 tein vielä 412 lisää. Kaikkiaan siis 1030 strippiä. Onhan siinä jo melkoinen rupeama yhden strippisarjakuvan parissa. 1993 oli abivuoteni, joten pidin taukoa Aaltotien keikareiden piirtämisessä uudestavuodesta huhtikuun 18. päivään asti voidakseni keskittyä ylppäreihin lukemiseen. Jatkoin sitten elokuun loppupuolelle asti.

En ole aivan tyytyväinen Aaltotie-sarjakuvaani sellaisena kuin se oli vuosina 1992-1993. Suuri osa vitseistä ei toimi ollenkaan. Ne ovat väkisin keksittyjä, epätoivoisia yrityksiä naurattaa. Yritin myös välillä irviä yhteiskuntaa ja asioita jotka ärsyttivät minua. Koetin vähän purkaa määrittelemätöntä ahdistustani ilkeisiin strippeihin. Tynnyrissä kasvaneena en kuitenkaan tiennyt yhteiskunnasta mitään, ja ne asiat joita koetin irviä olivat liian mitättömiä. Oma ajatusmaailmani oli myös liian lapsekas ja samalla omituinen. Vain minä ymmärrän joitakin sarjakuvastrippejäni, enkä ihan aina minäkään.

Tuolloin 90-luvulla koetin välillä myös syventää hahmojeni persoonaa, luoda heille taustaa, tuoda esiin heidän mieliään painavia asioita joita käsitellä aina silloin tällöin kun siltä tuntui. En vain osannut yhdistää tällaisiin strippeihin huumoria, vaikka yritin. Siksi nämä hahmojen persoonallisuuksia ruotivat stripitkään eivät toimi. Hahmojen välinen draama ei perustunut lainkaan hassumpiin konflikteihin ja henkilökohtaisiin ongelmiin. Niistä olisi voinut kyllä repiä paljon toimivia sarjakuvastrippejä irti. Vitsit vain eivät huvita. Stripit olisi pitänyt tehdä aivan vakaviksi, vitsittömiksi. Siksi en ole julkaissut näitäkään strippejä kotisivuillani. Poimin vuosien 1992-1993 sadosta kaikki kelvolliset ja julkaisin ne kotisivuillani. Loput saavat jäädä pöytälaatikkooni näkymättömiin.

Vuodesta 2004 eteenpäin piirsin 160 Aaltotie-strippiä lisää (jolloin strippien yhteenlaskettu määrä kohosi 1190:een). Niihin olen tyytyväinen. Vihdoin sain aikaiseksi tasokasta strippisarjakuvaa. Hahmojen persoonallisuudet tuodaan hyvin esille, pyrkimykset laajentaa niitä ovat onnistuneita, ja mukaan on keksitty toimivia vitsejäkin.

Keksin vielä vuonna 2012 uusia teemoja Aaltotie-sarjakuvaani. Hahmojen väliset suhteet syvenivät, polveilivat, muodostivat aikamoisen verkoston. Minusta on uskomatonta, miten sarjakuva ehti vuosien varrella kehittyä niin paljon aivan itsestään ja luontevasti. Alkujaan sarjassa oli vain kuusi tylsää, persoonatonta tyyppiä sekä yksinkertaisia hah-hah-vitsejä. Nyt sarjan hahmoista voisi tehdä vaikka elokuvia. Minun ei edes tarvinnut antaa hahmoille väkisin joitain ominaisuuksia, jotka eivät olisi heille edes sopineet. He olivat ikään kuin alusta asti olleet sellaisia kuin nyt, en vain ollut tiennyt sitä koska en ollut tuntenut heitä kuin pintapuolisesti. Vuosien myötä he paljastivat itsestään kaiken, ja osoittivat että heillä ja minulla onkin paljon yhteistä. Jokainen heistä edusti jotain tiettyä puolta monitahoisesta persoonallisuudestani. Rauno edusti maailma-on-kurja-paikka -persoonaani, Tuomas oli sinkkuelämä-on-ihanaa -minäni, Tauno oli olen-avaruusolio -minäni ja Zimmla peri sekä hulluttelu- ja pelleilypuoleni että kaikki vakan alla olevat kynttiläni. Myöhemmin esittäytynyt Kaino edusti luuseriminääni. Minun persoonastani riittää tarpeita monelle hyvin erilaiselle hahmolle.

Tuomas käy töissä, samoin useimmat muutkin Aaltotien hahmot. Tein kuitenkin tietoisen päätöksen rajata työpaikat kokonaan sarjan aihemaailman ulkopuolelle. Ei minun kannata yrittää samoille apajille B. Virtasen ja Dilbertin kanssa, nuo sarjat ovat imeneet työpaikkahuumorin laarin tyhjiin. Tuomaksesta tiedän vain sen, että hän työskentelee jonkin yrityksen keskijohdossa.

Olen nyt tosin hylännyt Aaltotien lopullisesti. En palaa enää sarjaa tekemään. Strippiformaatti oli minulle liian ahdas ja rajoittunut. Halusin keskittyä tekemään pitkiä tarinoita, oikeita eepoksia. Villinä laukkaava mielikuvitukseni ei vähempään tyydy.

Yksi tekijä on myös se, että tarkoitin Wikbergien Tauno-pojan venttiiliksi, jonka kautta voisin tuulettaa omaa teini-iän ahdistustani, kotiongelmia ja henkisiä ongelmiani. Vuosien myötä kuitenkin tajusin, että ongelmat pääni sisällä ja elämässäni olivatkin monimutkaisempia kuin mitä koskaan pystyisin Aaltotie-strippisarjassa kuvaamaan. Se siis osoittautui kahdellakin tavalla riittämättömäksi sarjakuvaksi.

Sarjakuvistani vain osa on näytillä netissä kotisivuillani. Ne jotka puuttuvat ovat yleensä lyijykynällä piirrettyjä ja siksi skannauskelvottomia:

13 Olavi, etsivä -albumia joista viimeinen on keskeneräinen.
1987-1989 ruutuvihkoon piirtämäni Tuomas ja Rauno / Aaltotien keikarit -stripit, järjestysnumerot 76 – 618.
Kaikki Moilaset– ja Bollen och Runden -stripit.
Hemmo Paskiaista plagioiva Mätäväki-sarja, joka syntyi 1989-1990 tekemälleni värialbumille. Viimeisimmät Mätäväki-jutut piirsin 1995 kun opiskelin Karjaalla. Vielä olisi muutama sivu tilaa.
Tussilla piirretyistä sarjoista julkaisematonta on iso läjä Aaltotien keikarit -strippejä. Osan niistä olen julkaissut kotisivuillani, mutta suurimman osan hylkäsin. Syynä on se, että liian moni vitsi ei toimi. Ne ovat liian väkisin väännettyjä tajunnanvirtajuttuja suoraan omituisesta ajatusmaailmastani, joka ei kestä päivänvaloa eikä kriittistä analysointia.
Niin, ja sitten on 1990 tekemäni muutaman sivun mittainen Tsirps-sarjis, jonka postaan kotisivuilleni joskus tulevaisuudessa, kun Naavametsäläiset-sarjakuvat on kaikki tehty ja voin ruveta piirtämään Tsirpsin pitkiä seikkailuja. En julkaise tuota viisisivuista Tsirpsiä vielä, koska haluan olla salamyhkäinen sen suhteen.

Piirrän yhä vaihtelevalla tahdilla Naavametsäläisiä. Aivoni ovat kuitenkin silloin tällöin työstäneet Naavametsäläisiä seuraavaa sarjakuvaprojektiani Tsirpsiä. Sen tyyli ja fiilis ovat tarkentuneet, samaten ensimmäisen tarinan juoni. Minulla on ollut pieni pelko siitä, että Tsirps tulisi muistuttamaan kovasti yhtä hyvin tunnettua sarjakuvaa sekä erään tunnetun sarjakuvapiirtäjän tuotantoa. Enää en pelkää sitä. Olen nyt varma, että pystyn luomaan Tsirpsiin aivan oman hengen ja tunnelman. Kyllä siitä uniikki sarjakuva tulee. Sellainen, että se tulisi loksauttamaan leuat auki jokaiselta joka sitä lukisi, siis jos jotakuta nyt pätkääkään kiinnostaisi sarjakuvani. Näin onnellisestihan eivät asiat ole.
1990 tekemästäni viisisivuisesta Tsirps-sarjakuvasta ei jää jäljelle muuta kuin tapahtumapaikka, tekstaustyyli, päähahmon ammatti ja isä sekä ehkä jotain muistumaa hahmon ulkonäöstä. Kaiken muun pistän aivan uusiksi.

Sitten on niitä kadonneita sarjoja:
Lindqvist och Palmgren, strippejä ja yksi albumimittainen tarina nimeltä “Atlantin ylitys”. Kaikki olivat ruotsinkielisiä.
Pindo, sivun sarja jonka tein Harri “Wallu” Vaalion vetämällä sarjakuvakurssilla vuonna 1989. Kurssilla piirretyistä sarjoista tehtiin koostevihko, mutta hukkasin oman kappaleeni pian sen jälkeen.
75 ensimmäistä Tuomas ja Rauno -strippiä jotka syntyivät irrallisille aanelosille.
Albumillinen lyhyitä juttuja, jotka tein 1988 Joakim Pirisen Myrsky hiekkalaatikossa- ja Ritari Retee: Piiritetty linna -albumien inspiroimana.

Rekisteröidyin netissä toimivaan sarjakuvafoorumi Kvaakiin tammikuussa 2012. Kvaak vaikutti vahvasti oman sarjakuvaharrastukseni – varsinkin keräilyn – aktivoitumiseen kesällä 2011. Oikeastaan löysin Kvaakin varmaan jo 2007 tai 2008, mutta luin silloin vain yhden viestiketjun enkä välittänyt tutkia paikkaa tarkemmin.

Sarjakuvia olin piirtänyt vuoteen 1993 asti aktiivisesti, mutta muutto pois vanhempien helmoista sammutti sen harrastuksen lähes täysin kun tuli liikaa muuta ajateltavaa. Opiskelua, työnhakua sun muuta. Mitä taas keräilyyn tulee, vuoteen 2003 saakka olin vain satunnaisostelija, joka oli keräillyt muutamia nimikkeitä ja saanut ne sarjat täyteen. Vuoden 2003 jälkeen sarjakuvien keräilyssä oli monen vuoden tauko, koska elämä tuli väliin kaikkine seurustelujuttuineen ja henkilökohtaisine murheineen. 2011 alussa olin selättänyt nuo murheet ja olin jälleen vapaa kaikista kahleista. Oli taas yllin kyllin aikaa harrastaa ja tehdä mitä huvitti.

Aktiivisemmin aloin selailla Kvaakia heinäkuussa 2011. Tutkailin sekalaisia viestiketjuja päivittäin muutaman viikon ajan, ja saman kuun lopulla vietin yhden kesälomaviikon kiertelemällä Helsingin divareita sarjakuvia ostellen. Sen jälkeen aloin keräillä sarjiksia ahkerammin kuin koskaan eläessäni.
Kvaak sitten innoitti minua kuluttamaan kaikki mahdolliset työstä tienaamani rahat sarjiskokoelmani kasvattamiseen. Keräsin kaikki ne mielenkiintoiset sarjakuvat jotka olivat menneet minulta ohi. 2342 sarjiksen kokoelmastani on varmaan yli 1300 hankittu vuosien 2011-2019 aikana.

2011 syksyllä kävin myös ensimmäisen kerran moneen vuoteen sarjakuva-festivaaleilla. Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla kävin muutaman kerran Vanhalla ja Gloriassa järjestetyillä festareilla, tosin kahmin silloin lähinnä Antikvariaatti Makedonian pöydästä Jymyjä, Huulia, Suomalaisia MADeja ja muutamia muita nimikkeitä joita silloin keräsin enkä välittänyt jäädä kuuntelemaan festarivieraita. 2011-2018 koin kahdeksat perättäiset festarit oikein kunnolla, haastattelujakin kuunnellen. 2019 olin jo lopettanut sarjakuvien keräilyn koska kokoelmaa oli tarpeeksi, niinpä en jaksanut enää sarjakuvafestareille raahautua.

Tammikuussa 2012 tapahtui siis kaksi merkittävää käännettä: rupesin piirtämään sarjakuvia vuosien tauon jälkeen ja rekisteröidyin Kvaakiin.

Kvaakissa huomattiin kirjoitustaitoni. Minua kosiskeltiin avustavaksi toimittajaksi, arvostelemaan uutuussarjakuvia. Suostuin, ja 2013 heinäkuusta seuraavan vuoden joulukuuhun minulta nähtiin sitten kaikkiaan 18 sarjakuva-arvostelua sekä yksi piiitkä, kahteen osaan jaettu artikkeli tanskalaisesta Valhall-sarjakuvasta. Pääosin pärjäsin hyvin arvostelijana, mutta epävarmuuden peikko vainosi minua koko ajan. Kärsin heikosta itseluottamuksesta, mutta kirjoittajana sentään vähemmän kuin muissa asioissa. Silti olin aina huolissani siitä, kirjoitanko varmasti hyvää arvostelevaa tekstiä. Mikään kriitikko en varsinaisesti ole. Minulla ei ole niin paljon mielipiteitä. En myöskään ole erinomainen kirjoittaja. Hyvä kirjoittaja kyllä, mutta en saa tekstiäni kunnon lentoon kuten parhaat tekstinikkarit. En myöskään ole erityisen älykäs, enkä hallitse kielikuvia.

Lopetin avustavan toimittajan hommat, koska kerta kerran jälkeen oli tuntunut vaikeammalta aloittaa kirjoittaminen. Tämä haittasi varsinkin Valhall-artikkelin aikaansaamista. Jahkailin pitkään, kunnes lopulta sain artikkelin kirjoitetuksi yhden lomaviikon aikana, intensiivisen työn tuloksena. Toisaalta halusin huomiota mieluummin piirtäjänä kuin kirjoittajana. Yritin Kvaakissa tuoda esille myös piirtämistäni, ja kerroin Aaltotie-sivustolle omistamassani viestiketjussa silloin tällöin kuulumisia. Harvoin kukaan mitään kommentoi. Ei minua huvita pitää pelkkää monologia.

Lopulta kirjoittelin Kvaakiin harvakseltaan, koska paikka oli muuttunut puolikuolleeksi. Huomasin tämän kehityksen jo vuoden 2012 lopulla, mutta vasta 2018 kuollut meininki alkoi todella haitata kiinnostustani Kvaakin seuraamiseen. Nyt olen ottanut lopullisesti hatkat sieltä. Tärkeimpänä syynä se, etten saanut lainkaan tarpeeksi palautetta ja rakentavaa kritiikkiä sarjakuvistani – sehän oli pääsyy sinne rekisteröitymiseen. Lisäksi foorumi on puolikuollut, eikä minullakaan ollut siellä enää paljon sanottavaa. Tai oikeammin sanottuna koko Suomen sarjakuvaskene on puolikuollut, ja tämä näkyy Kvaakissa keskustelun pysähtyneisyytenä, kun Suomessa ei tapahdu sarjakuvarintamalla paljoakaan eikä näin ollen ole paljon keskusteltavaa. Myös se, että olen lopettanut sarjakuvien keräilyn, vaikutti päätökseeni lähteä..
Tärkeä kiinnostukseni sammuttaja on myös se, että olen virallisesti lopettanut sarjakuvien keräilyn. Oloni on sarjakuvien suhteen ihan täysi. Olin vuosina 2012-2019 aktiivisesti tilannut Ranskan Amazonista ranskankielisiä sarjakuvia, sellaisia joita ei ole julkaistu suomeksi mutta jotka kovasti olivat minua himottaneet. Olen saanut kerätyksi niistä kiinnostavimmat. Suomalaisetkin sarjakuvajulkaisut on aika lailla kerätty. Vielä löytyisi mielenkiintoisen tuntuista suomenkielistä sarjakuvaa mikä puuttuu minulta, mutta niitä nimikkeitä on liian vaikea löytää mistään eivätkä ne välttämättä sitten kuitenkaan osoittautuisi riittävän hyviksi jotta viitsisin ostaa niitä.

Naavametsäläiset

Hellin monta vuotta ideaa 7-osaisesta eläinsarjakuvasta, joka tekisi kunniaa ranskalais-belgialaiselle mainstream-sarjakuvaperinteelle. Ajattelin tehdä ensin vain kevyitä seikkailutarinoita, mutta vuosien mittaan idea jalostui ja laajeni yhteiskuntakritiikkiä ja ekologista sanomaa sisältäväksi eepokseksi, johon on viskottu mukaan suunnilleen kaikkea paitsi keittiön pesuallas. Piirrostyylinkin päätin pitää omanani, enkä sotkea mukaan BD-vaikutteita. Olisi voitu liian helposti väittää, että plagioin Franquinia, Peyoa, Hergétä ja muita mestareita. Tähän asti piirtämäni tarinat notkuvat materiaalin painosta, mutta olen saanut pidetyksi langat tiukasti käsissäni. Sarjan alussa lukija ei tiedä mitään, mutta mysteeriä kuoritaan vähitellen kuin sipulia. Sekavuutta tuo se, että tapahtumia ei kerrota lineaarisesti, vaan mukana on paljon aikasiirtymiä ja takaumia. Lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta ja hyvää muistia.

Aloitin ensimmäisen Naavametsäläis-seikkailun, Sininauhaisen riipuksen, piirtämisen 21. helmikuuta 2012. Valmis se oli kolme kuukautta myöhemmin. Nykyisin nolottaa lukea sitä, olen kehittynyt NIIN paljon noista ajoista. Tosin Yö kätkee suojaansa -tarinan ensimmäisten 50 sivun lukeminen nolottaa minua myös. Niissäkin on paljon sellaista mikä meni pieleen. Kehityn sarjakuvapiirtäjänä koko ajan, mutta milloin olen niin hyvä, ettei minun tarvitsisi jälkeenpäin hävetä työni tuloksia?

Sarjakuvasivun toteutan seuraavasti:

• Aluksi piirrän A3-arkille viivaimella valtavan neliön. Sitten vapaalla kädellä merkkaan katuojat suunnilleen sinne minne visioni valmiista sivusta käskee ne laittamaan. Jotkut ruudut ja ruuturivit vaativat enemmän tilaa kuin toiset.
• Seuraavaksi kirjoitan repliikit tyhjiin ruutuihin. Sen jälkeen teen karkean lyijykynäluonnoksen.
• Seuraavaksi tussaan ruutujen reunat ja tekstit ja piirrän puhekuplat. Tässä vaiheessa voin vähän säätää ruuturivien korkeutta ja yksittäisten ruutujen leveyttä. Sitten tarkennan luonnosta. Taustoja minun ei juuri tarvitse luonnostella, metsämaisemat hoituvat aika pitkälti improvisoiden karkean hahmotelman pohjalta.
• Alustava tussaus 0.2:n tussikynällä.
• Pyyhin lyijykynäviivat pois ja lisään sivellintussia haluamiini kohtiin.
• Skannaus 600 dpi:nä. Avaan skannaukset Paint.netissä, yhdistän ne, säädän tummuuden -75:een, kontrastin +75:een jotta ääriviivoista tulee oikein mustia ja vahvoja. Siten ei tapahdu viivakatoa väritettäessä. Korjaan piirrosvirheet Paint.netin työkalujen avulla.
• Avaan sivun Photoshopissa ja alan värittää. Värit noukin aiemmista sarjakuvasivuista mieluummin kuin valmiista värikaavioista. Niinpä Photarissa on aina vähintään yksi aiempi PSD-tiedosto myös auki, jotta voin poimia siitä tarvitsemani värit. Väritän yleensä hahmot ensin, koska niiden kanssa on enemmän nyhertämistä. Taustoihin voin ruiskia väriä ripeämmin.
  Värittämisessä Photarin Select-valikosta löytyvä Color Range on suunnaton apu. Paljon kätevämpi kuin pelkkä Magic Wandin kanssa äheltäminen. Color Range -valikosta saa valituksi kaiken sarjakuvasivulla olevan mustan. Sitten vain kääntää valinnan, ja pääsee värittämään valkoiset alueet.
• Lopputuloksena on valmis sarjakuvasivu.

Värityksen toteutan Adobe Photoshop CS5:llä. Sen olin imuroinut Pirate Baysta, eli siis laittomasti torrenttina, pian sen jälkeen kun lopetin graafisen suunnittelun opinnot. Mukana tuli valmis rekisteröintitunnus. Käytän siis jonkun toisen itselleen rekisteröimää Photoshopia. Roistomaista, mutta epäilin, ettei minulla olisi varaa ostaa ja ylläpitää Photoshopia koneella omilla tuloillani.

Olin Vantaan ammattiopisto VARIAssa vuosina 2007-2008 oppinut aika hyvin Photoshopin käytön, kun opiskelin siellä graafista suunnittelua, mutta halusin jatkaa itseopiskelua. Tiesin, että ohjelmasta olisi minulle vielä paljon hyötyä.
Harjoittelin Kvaakin kuukauden sarjakuvahaasteilla huhti-heinäkuussa 2014. Alku oli erittäin haparoiva, mutta tulos parani kerta kerralta roimasti.

Opin tietokonevärittämisen alkeet Kvaakin kuukauden haasteiden ansiosta, ja taitojen kohentaminen jatkuu yhä. Photarilla olen värittänyt kaikki sarjakuvani siitä lähtien. Taitoni eivät ole kehuttavat. Käytän hyvin yksinkertaisia kikkoja, en hallitse paljonkaan hienouksia. Toisaalta pyrinkin melko orgaaniseen, maalaukselliseen väritysjälkeen.

Photoshopin lisäksi minulla on myös Adobe Illustrator ja InDesign – nekin torrenteista imuroituja – mutta niitä olen käyttänyt tuskin lainkaan.

Minusta olisi suotavaa, että kun lähdetään piirtämään eläimiä myös piirretään eläimiä eikä eläinkasvoisia ihmisiä ihmisten maailman kaltaisessa ympäristössä tekemässä samaa mitä ihmisetkin tekevät. Kyllähän minä luen ja jopa nautin sellaisista sarjakuvista kuin Blacksad, Ankardo, Arne Anka ja Mestarietsivä Naukio (… & Aku Ankka…???), mutta mielestä ei lähde ajatus että jotain hölmöä ja tarpeetonta tässä on. Minulla oli Peukaloisen retket -animaatiosarja mielessäni kun lähdin toteuttamaan Naavametsäläisiä. Sama tapa käsitellä eläinhahmoja.

Yö kätkee suojaansa -tarinan sivulla 27 Uuvakka katselee ihmisten aiheuttamaa saastepilveä ja ajattelee: ”He eivät ansaitse tulla kutsutuiksi eläimiksi!”

Metsänhenkinä toimivat pöllöt ovat ainoat, jotka tuntevat ihmiset ja heidän maailmansa. Nämä kun salakuuntelevat ihmisiä, imevät itseensä tietoa, jota he sitten raportoivat toisilleen salaisissa kokoontumisissa, joita pidetään aina silloin kun tuntuu siltä, että kerrottavaa ja käsiteltäviä asioita riittää.
Muut eläimet tietävät ihmisistä vain sen verran, että entisaikaan nämä pienensivät eläinten elinpiirejä, ahdistelivat eläimiä, tappoivat ja söivät niitä. Kovin paljon enempää eivät metsänhenget ole ihmisistä kertoneet, koska eläimet suhtautuvat ihmisiin muutenkin epäluuloisesti. Metsänhenget eivät halua herättää eläimissä suoraa vihaa ihmisiä kohtaan selittämällä tarkemmin, miten ihmiset ovat kohdelleet maapalloa ja sen eliöstöä. He nimittäin toivovat, että luonnosta vieraantuneet ihmiset murtautuisivat ulos kaupungeistaan ja palaisivat luontoon. Silloin eläinten on osattava ottaa heidät avosylin vastaan.
Metsänhengille ihmiset ovat kuitenkin alhaisempaa lajia. He eivät suostu pitämään ihmisiä eläiminä, kaltaisinaan, vaan näkevät ihmiset vähäisempinä, huonompina olentoina.

Minä olen sitä mieltä, että ihmiset ovat eläimiä. En suostu erottelemaan ihmisiä omaksi joukokseen, joiksikin muiksi kuin eläimiksi. Ihmiset ovat minun katsantokannassani eläinlaji. Ei huonompi eikä parempi eläinlaji, vain yksi eläinlaji.

Olen ylpeä siitä, että olen onnistunut luomaan oman piirrostyylin aivan tyhjästä. Missään vaiheessa en ole sortunut kopioimaan muita. Edes 80-luvun loppupuolella, kun vasta aloittelin sarjakuvien tekemistä ja omasin lähes olemattomat piirrostaidot, ei mieleeni edes tullut ottaa suoraan mallia keneltäkään sarjakuvantekijältä. Katsoin sieltä sun täältä, että miten joku muu piirtäjä toteuttaa jonkin sarjakuvallisen pikkujutun, kuten vauhtiviivat, ja tein perässä, mutta koetin kehittää omia taitojani vain lisäämällä yksityiskohtia ja tekemällä työstetympää jälkeä. Minulla ei siis ole piirtäjäesikuvia.
Ainoa mikä minuun vaikutti oli, että koska 1980-luvulla luin pääosin eurooppalaista sarjakuvaa eli BD:tä, niin siltä pohjalta myös sarjakuvantekijänä ponnistin.

Jos pitäisi valita jonkun muun piirrostyyli, haluaisin piirtää kuten Aarne Ankkaa tekevä Charlie Christensen, mutta oma tyyli on paras.

Jouluna 2015 äiti kysyi minulta mitä teen vapaa-ajalla kotona. Kuuntelen musiikkia ja piirrän sarjakuvia. “Eikö tuo mene hirveän yksitoikkoiseksi?” Äiti ei selvästikään tiedä miksi teen sarjakuvia. Minä olen tarinankertoja. Piirtäminen itsessään ei ole niin tärkeää, tärkeintä on se että pääni keksii hienoja tarinoita jotka on pakko päästä kertomaan. Jos en osaisi piirtää, kirjoittaisin romaaneja ja kertoisin ne tarinat sillä tavalla. Minun on pakko saada keksimäni tarinat ulos päästäni, ja sarjakuvien tekeminen on niin hidasta puuhaa että siihen menee kaikki vapaa-aika. Jos minulla olisi muita harrastuksia, en saisi millään niitä tarinoita kerrotuiksi kun vapaa-aika menee kaikkeen muuhunkin. Luon maailmoja, luon hahmoja, minulla on sanottavaa ihmiskunnalle. Se luominen! Se on tärkeää minulle. Siksi piirrän sarjakuvia. Luon ja kerron tarinoita.

Yläasteella ja lukiossa minua totisesti pänni, kun äidinkielen ainekirjoitus-tunneilla meille annettiin niin tylsiä aiheita. Harvoin sain käyttää mielikuvitustani ja keksiä tarinoita omasta päästäni. Vanha päiväkirjani kertoo, että 25. tammikuuta 1990, kun kävin yhdeksättä luokkaa, saimme tehtäväksemme tehdä pitkä aine. Tarkoitus oli kerätä aineistoa valitsemastamme otsikosta ja tehdä dispositio. Otsikot olivat seuraavat:

• Miten pankkilakot vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme?
• Mitä on synti (uskonnollisen opin mukaan)?
• Mitkä asiat ovat ratkaisevan tärkeitä joukkueurheilulajeissa menestymisessä?
• Keinotekoiset valonlähteet ihmisen jokapäiväisessä elämässä
• Mitä tarkoittaa käsite ”hyvinkasvatettu”?
• Astronomia tai astrologia

Ynnä muuta. Viikon aikana oli sitten tehtävä materiaalistamme aine.
Valitettavasti myös silloin, kun piti kirjoittaa tunnin aikana lyhyt aine, otsikot olivat suunnilleen noiden kaltaisia. Aina haukottelin itsekseni. Valitsin yhden otsikon josta tuntui että pystyisin edes muutaman lauseen kirjoittamaan. Ensimmäiset 200 sanaa tulivat yleensä kuin itsestään, vasta sen jälkeen täytyi ruveta miettimään. Aineen pituudeksi riitti yleensä 300 sanaa. En jälkikäteen ihmettele, että aineista saamani arvosanat huononivat lukiossa. Rupesin harhautumaan aiheesta edes huomaamatta sitä, ja aineet alkoivat olla yhä epäinspiroituneempia.

Olen todella onnellinen, että olen aikuinen ja saan kirjoittaa ja kertoa mitä huvittaa ja hyödyntää mielikuvitustani. Koulu rajoitti luovuuttani liikaa, mutta samalla vaati minulta asioita joita pidin liian haastavina tai tylsinä, ja tulos oli usein heikohko.

Kannattaakohan minun ylipäätään kertoa kellekään että osaan piirtää. Aina kun kerron jollekulle piirtämistaidoistani ja siitä että teen sarjakuvia, siitä ollaan vaikuttuneita hetken aikaa, mutta sen jälkeen kukaan ei puhu piirtämisestäni enää koskaan. Asia ikään kuin unohdetaan. Vähän sellaista olen joka kerta aistivinani. Taiteellisuutta ei taideta lopulta arvostaa. Niin että kannattaisikohan minun vain pysyä vaiti ja sanoa, ettei minulla ole minkäänlaisia harrastuksia.

Eihän missään enää edes näe mitään käsin piirrettyä. Ei sanomalehdissä, kirjojen kansissa eikä katukuvassa. Pelkkää kuvasommittelua, joka on tehty Photoshopissa ja vedetty muutaman Photarifiltterin läpi. Kuvatkin poimitaan usein jostain kuvapankista. Kukaan ei tee enää käsin mitään. Sellainen on mennyt pois muodista. Surullista.

Sarjakuvamaana Suomi on koko ajan hiljakseen kuolemassa. Sarjakuvia ei paljon lueta, ei osteta, ei kerätä. Jopa Aku Ankan levikki ja myynti ovat laskussa. Toisaalta nykyään ei lueta enää paljon mitään. Kirjoilla ei mene hirveän paljon paremmin.

Kolmannessa Naavametsäläiset-tarinassa ”Mutatoitunut metsä” tätä asiaa sivutaankin. Metsän laitamille aluksellaan laskeutuneet kolme avaruusoliota – gineitumlaista – ovat peräisin sivilisaatiosta, joka on 10 000 vuotta meitä edellä. Kirjat ovat hävinneet, ja tilalle ovat tulleet tietokannat ja elektroniaivot, joihin kaikki maailman tieto on tallennettu. Toisaalta kirjojen hävittämiselle on ollut hyvä syy, joka paljastetaan tarinan aikana… mutta kuitenkin. Oliot ovat kuitenkin lukeneet joitakin melkein 10 000 vuotta vanhoja kirjoja, mutta ne oli tehty jostain muovista tai muusta synteettisestä aineesta, koska Gineitumilla ei enää iäisyyksiin ole ollut puita. Telluksen kirjat aiheuttavat heissä kummastusta, kun ne ovat niin omituista ja haurasta materiaalia.

Sarjakuvissani pyrin ilmaisemaan omaa persoonaani ja ajatusmaailmaani niin paljon kuin keksimäni tarinat sallivat.

Minun sarjakuvahahmoni eivät juuri koskaan ole tyhmiä. Minä en pidä tyhmistä sarjakuvahahmoista, en pysty samastumaan heihin. Syy taitaa olla se, että olen aina joutunut olemaan huolissani oman älyni tasosta. Koska teininä jouduin kuulemaan isäpuolen haukkumisia, podin alemmuuskompleksia, kärsin huonosta koulumenestyksestäni ja voivottelin olemattomia tietojani elämästä, olen pyrkinyt fiksuuteen ja halveksinut typeryyttä. Vielä nykyäänkin mietin, että minun pitäisi sivistää itseäni enemmän. Minähän käytän päivittäin nettiä, joka on pohjaton tietolaari. Kaikki maailman tieto hiirenklikkausten ulottuvilla. Kun nyt vieläpä tiedän, miksi opiskelu koulussa ei huvittanut, tiedän miten pystyn keräämään tietoja päähäni niin että kaikki myös pysyy siinä. Koska en katso telkkaria eikä ole perhettä viemässä aikaa, voin kuluttaa vapaa-aikani opiskelemalla sillä metodilla joka sopii minulle. Ei niin kuin koulu opetti, vaan omaan verkkaiseen tahtiin, ilman deadlineja, kaikkea ja vain sitä mikä kiinnostaa.

Olen vuodesta 2016 lähtien ollut täynnä onnellisuutta ja mielenrauhaa. Olen itseterapian avulla päässyt yli kaikesta mikä aiheutti minulle traumoja lapsena ja nuorena. Lähinnä kirjoittamalla, ja ottamalla selvää asioista jotka tapahtuivat ollessani lapsi. Enää minulla ei ole edes tarvetta eikä kiinnostusta vatvoa menneitä asioita eikä purkaa sisintäni. Kaikki on menneisyyttä, jäänyt kauas taakse. Jotain saattaa silti yhä putkahtaa sarjakuviini, mutta vain siksi että se tarjoaa syventäviä teemoja ja juonimateriaalia, ei siksi, että hakisin sarjakuvistani purkautumiskanavaa.

Minulla oli teinivuosinani paljon vastakkaisen sukupuolen edustajia ympärilläni, lähipiirissä ja perhetuttuina. Nuoria ja iäkkäämpiä. Lukiossa luokkanikin oli tyttövoittoinen. Sen seurauksena minulle kehittyi terve naiskuva. Sitä kyllä harmittelen, että piirrän sarjakuviini liian vähän naisia. Ellei tarina nimenomaan vaadi hahmosta naista, niin mies siitä tulee. Se asia pitäisi korjata. Mutta ne naiset jotka piirrän, ovat fiksuja, omatoimisia, herttaisia, kivoja – ja Naavametsäläiset-sarjakuvassani joskus jopa tarinoiden kantavia voimia.

Vuonna 2006 pyrin Taideteolliseen Korkeakouluun, tietysti turhaan. Kopioin talteen työni, jotka lähetin. Täältä löytyy paljon tuttuja sarjakuvahahmoja, joista osaa en ollut edes virallisesti vielä luonut. Tässä kuvassa esiintyvät Akvantis ja Kriitus-kettu esimerkiksi saivat odottaa vielä lähemmäs kuusi vuotta, ennen kuin pääsivät virallisesti seikkailemaan.