5.6.2016
Phhhh…
Tulipahan viimein valmiiksi ja julki.
Midas suostui toimimaan tuomarina jumalten välisessä kilpailussa. Apollon ja Pan kilpailivat keskenään, kumpi heistä on parempi soittaja. Kumpikin heistä soitti vuorollaan, ja Midaan tehtävänä oli päättää, kumpi heistä olisi voittaja.
Apollon soitti ensin lyyraansa, jonka kirkkaat sävelet saivat metsän linnutkin vaikenemaan. Niiden mielestä Apollon oli etevämpi. Sitten Pan soitti valtavaa huiluaan ja soitti murheellisia, salaperäisiä ja epäsointuisia säveliä, jotka saivat
oravatkin pakenemaan puiden kätköihin. Midas arvasi, että julisti hän sitten
kumman tahansa voittajaksi, hän saisi tuta häviäjän rangaistuksen. Silti hän piti enemmän Panin soitosta, ja ojensi tälle laakeriseppeleen.
Apollon polki raivoissaan jalkaa, ja kostoksi antoi Midaalle aasin korvat.
Midas huomasi kauhuissaan, että hänelle oli kasvanut pitkät, karvaiset, suippokärkiset korvat. Hän peitti ne viitalla ja luikki vaivihkaa takaisin palatsiinsa.
Midas pelkäsi joutuvansa pilailun kohteeksi, ja peitti korvansa suurimmalla hatulla, jonka vaatekomerostaan löysi. Hän myös kielsi palvelijoitaan tulemasta hänen huoneeseensa, ja kasvatti hiuksensa niin pitkiksi, että ne lopulta peittivät hänen korvansa.
Kuningas alkoi muistuttaa vuorten villiä miestä, ja kuninkaallinen parturi oli lopulta kutsuttava hoitamaan vaikeasti käsiteltävät hiukset kuntoon. Tietysti parturi huomasi korvat, mutta hän ei sanonut mitään.
Parturi ei kuitenkaan voinut pitää salaisuutta itsellään. Hän juoksi Paktolosjoelle, missä Midas oli aiemmin puhdistautumalla päässyt eroon kuuluisasta kullan kirouksestaan. Jokiuoman hiekassa kimalteli kuninkaasta varissutta kultaa. Parturi kaivoi hiekkaan kuopan ja kuiskasi siihen salaisuutensa: ”Kuningas Midaalla on aasin korvat”. Sitten hän suuresti huojentuneena täytti kuopan hiekalla.
Jonkin ajan kuluttua paikalle kasvoi joukko kaisloja, ja kerrotaan, että aina tuulen puhaltaessa kaislat kysyivät toisiltaan kuiskaten: ”Kuka se on jolla on aasin korvat?”
Ja hiljainen vastaus kuului: ”Kuningas Midas”.
Samalla tavalla Yö kätkee suojaansa -tarinassa punaiset kukat kuiskaavat Atiinalle Uuvakan kertoman salaisuuden: ”Labenia rakastaa Geironia”.
Midas-viittaukselle viimeinen silaus. Alkuperäisessä tarussa kuiskailivat kaislat, tässä kukat. Sivun loppupuoliskosta alkaen yritän tässä yhdessä kohtauksessa saada aikaiseksi vähän erinäköistä sarjakuvaa kuin mitä olen tähän mennessä tehnyt. Värityksenkin suhteen minulla oli tietty visio, jonka yritin toteuttaa niin hyvin kuin taisin. Hankalaa muuttaa rutiiniksi käynyttä tyyliään.
Sivu 81 siis. Tähän mennessä YKS on ollut aika hajanainen tarina johtuen siitä, että jotta päästään kertomaan miksi Naavametsässä metelöidään öisin, on ensin palattava ajassa taaksepäin ja kerrottava taustaa. Samalla tuumin, että hyödynnän tilaisuutta ja kerron Uuvakan elämäntarinan, kun nyt kerran menneisyyteen siirryn. Tällä tavalla täytän aukkoja Naavametsäläiset -sarjan jatkumossa ja paljastan muidenkin asioiden taustan, sen, miksi olosuhteet ovat sellaiset kuin ovat. Nyt menossa olevan Uuvakan ja Atiinan yhteisen kohtauksen jälkeen tulee vielä yksi kohtaus – joka sivumennen sanoen on yksi eniten odottamistani jaksoista koko tarinassa – ja sen jälkeen päästään vihdoin tarinan ytimeen, siihen, mistä YKS tosiasiassa kertoo. Ei aavistustakaan, olenko siinä vaiheessa koko eepoksen puolessavälissä vai olenko jo ohittanut puolenvälin. Loppusuoralla vasta tiedän kuinka monisivuiseksi tarina venyy.
Leave a Reply